Ylioppilasesseen tekeminen, ÄI 11.2

Tärkeitä asioita:
- Vastauksen jäsentely
- Pohjatekstin ymmärtäminen
- Pohjatekstin/aineiston käyttäminen
- Oikeinkirjoittaminen
- Tehtävänannon noudattaminen

Esseeseen valmistautuminen
- Maailman tapahtumien seuraaminen ennen ylioppilaskoetta
- Tarkkaan tehtävänannon lukeminen/ymmärtäminen
- Oman mielipiteen selvittäminen, esim: Miellekartan avulla, listaamalla tärkeimpiä asioita ylös
- Aiheen rajaaminen

Harjoitustehtävä b.

3. Pitäisikö verkossa kirjoittavan esiintyä omalla nimellään?

1) Verkossa esiinnytään yleensä nimimerkillä oman henkilöllisyyden suojelemiseksi. Oman nimen paljastaminen koko maailmalle uskotaan yleisesti olevan vaarallista henkilöllisyyden suojaamisen kannalta. Kuka tahansa pystyisi nappaamaan ihmisen henkilöllisyyden jos se on paljastettu jokaiselle internetissä. Nimimerkin takana voi kuitenkin kirjoittaa mitä tahtoo. Facebook ja Google+ pyytävät käyttäjiään käyttämään omaa nimeään, ja hiljalleen siitä on tullut kasvava trendi. Myös Youtube antaa nykyään mahdollisuuden käyttää syntymässä annettua nimeään käyttäjätunnuksen sijaan. Tästä kaikesta syntyy kuitenkin yhtä lailla ongelmia kuin nimimerkitkin.

2) Youtube yhdisti voimansa Googlen kanssa ja tämän myötä vanhat Youtuben nimimerkit pyydettiin muuttamaan omaksi nimeksi. Monet muuttivat vanhan käyttäjätunnuksensa samaksi nimeksi, joilla he kulkivat ulkomaailmassakin. Toiset taas näkivät tämän tilaisuuden mahdollisuudeksi ottaa käyttöönsä jonkun toisen nimen ja pian Youtubessa vastaan tuli yhtä monta väärää tunnusta kuin Facebookissakin.

Tekstitaitovastaus, äidinkieli 11.2

 Omakohtaista hajamielisyyttä

Kodin kuvalehdessä (18/2008) julkaistussa kolumnissa  "Avaimet rahat kännykkä, " Erkki Lampén kertoo omasta henkilökohtaisesta hajamielisyydestään. Tekstin alusta asti Lampén kertoo omasta elämästään, alkaen ensimmäisestä lauseesta:

"Eräänä päivänä muuan salasana muuan salasana katosi päästäni."

Teksti antaa lukijalle heti käsityksen kolumnin henkilökohtaisesta kerronnasta. Lampén kertoo omaa elämäntarinaansa tekstissä lapsuudesta nykyisyyteen. Hän kertoo olleensa jo lapsena hajamielinen, mikä on seurannut häntä elämän läpi. Kaikki kerrotut tapahtumat ovat tapahtuneet kirjoittajalle itselleen jossain vaiheessa menneisyydessä, jota hän käy tekstissä lävitse. Kokemuksia käydään läpi äidin huomautuksista rakkauselämän pettymyksiin, jotka eivät huonomuistisuudesta riippumatta ole poistuneet mielestä.

Lampén käyttää jatkuvasti esimerkkejä oman elämänsä varrelta. Teksti on minämuotoinen ja on kirjoitettu kuin henkilöhaastattelu, jossa haastattelija haastattelee itseään ja kertoo omaa elämäntarinaansa, sekä unohtelemisen vaikutuksista hänen omiin tuttaviinsa, rakkauteensa, sekä työhönsä. Lampén esimerkiksi kirjoittaa muokanneensa nuorempana muistia virkistävän hokeman:

"Avaimet, rahat, kännykkä, "

jonka tarkoituksena on muistuttavaa häntä ottamaan mukaansa avaimet, rahat ja kännykän. Hän antaa myös esimerkin henkilökohtaisista kokemuksistaan kotimaassa, sekä ulkomailla, joissa uusien nimien tai vanhojen asioinen muistaminen tuotti hänelle ongelmia. Kolumnissa hän vitsailee omalla kustannuksellaan, sekä omasta hajamielisyydestään:

"Tällaiselta välttykseni teen tärkeistä asioista muistilistoja. Viimeksi laatimani hukkasin viidessä minuutissa, eikä sitä ole vieläkään löytynyt."

Hajamielisyys ei ole Lampénille negatiivinen asia, vaan jokapäiväinen sattuma jonka kanssa hän on oppinut elämään.

Mielipideteksti, Äikkä 11.2

Hymyjä ei enää jaella

On sanottu, että pieni hymy voi pelastaa ihmisen kuolemalta. On myös totuus, että lahjan saaja ja lahjan antaja iloitsevat molemmat yhtä lailla lahjasta. Pienillä asioilla voi jakaa iloa ja parantaa maailmaa. Miksi ne unohdetaan?
Maailma on kylmä paikka elää ja Suomi on maana erityisen kylmä, eikä vain sään kannalta vaan ihmisiltään. Talven tullen kansakunta unohtaa kohteliaisuudet ja hymyn vaikutuksen, ja kylmästä, pitkästä talvesta tulee yhä pidempi lukiessa masentavia, surullisia uutisia lehdestä. Kauppakeskusten, koulujen ja työpaikkojen synkillä käytävillä vastaan tulee vain ihmisiä, jotka laskevat katseensa maahan ja tönivät vihaisesti muita pois tieltään. Jo valmiiksi synkkiä ihmisiä juostaan karkuun ja koko pitkä talvi vietetään yksin omissa murheissaan.

Maailmaa matkanneena pieni hymynheitto tuntuu jääneen jälleen pois elämästäni. Etelämmässä kuin täällä Suomessa tuntui olevan normaalia, että luokseni tultiin puhumaan, jopa tuntemattomat kaduilla uskalsivat kysyä kuulumisiani. Ne kaikki jäivät kauas Italiaan palatessani kesällä, eivätkä enää ohitse ajavat autoilijat enää anna minulle tietä suojatien ylitse hymyillen. Ratin takana näytetään enemmänkin kiroilevan ja tunnen oloni vihatuksi. Vielä vuosi sitten uskalsin katsoa ihmisiä silmiin ja silloisen kouluni käytävillä jokainen tuli tutuksi huomaamattaankin. Nykyään kävelen taas käytävän reunoja myöten ja tunnistan itse katsovani muita aivan yhtä tappavasti, kuin hekin katsovat minua. Olen palannut samaan tunnelmaan kuin kolme vuotta sitten yläasteella, jolloin elämäni tuntui olevan pohjalla.

Elämäni ei kuitenkaan ole pohjalla, eikä ihmiskunta ole menettänyt kykyään käyttää poskilihaksiaan venyttääkseen suunsa hymyyn. Onnellisten ihmisten maailma alkaa jälleen tulla esiin lumen alta eivätkä ihmisolentojen katseet enää nuohoa yhtä ahkerasti matonreunaa. Katseet kohoavat hiljalleen siniseen taivaaseen sekä puihin, joiden puhkeamista lehtiin odotetaan jo ilolla. Ensimmäisenä tuntemattomien käymänä puheenaiheena esille on tullut sää ja pienet kohteliaisuudet alkavat näkyä jälleen kansassa. Ei kaikissa. Minäkin olen joutunut kokemaan naurut niskassani pyytäessäni muita edes kerran käytävällä vastaan tullessa hymyilemään. Tuntemattomille ei Suomimaassa saa olla kohtelias ja kummallisilta näyttäviä olentoja pitää katsoa alaspäin kuin roskaa.

Missä ovat tarinat kohteliaisuuksista maailmassa, jossa toisen yritykselle nauretaan? Kuka voi tahtoa elää todellisuudessa, jossa epäonnistuminen merkitään historiankirjoihin voiton sijaan? Kesäunelmanani on palata kesällä Italiaan ja muistaa jälleen, miten ihminen voi hymyillä toiselle kulkiessaan tämän ohitse, pyytää anteeksi kun tarvitaan ja saada apua vajotessaan. Hymyillessä ihminen paljastaa sielunsa: suomalaisten sielut lienevät muuttuneen jo jääksi.

Tehtävä sanalista, 11.2

Orioninkatu, Lappeenranta, elokuu, parsakeitto, käärme, Elvis (aihe, kuolema)

Aika mateli hitaasti.

Aika mateli todella hitaasti. Se kulki kuin hidas käärme tulikuumalla hiekalla dyyniä ylemmäs, hiekan valuessa sen alta pois tukemasta käyntiä.

Elokuu tuntui kuumalta, mikä oli maassa harvinaista. Lappeenrannan kasvit kärsivät pitenevästä, sateettomasta kesästä, joka porotti ne kuivaksi. Oli kuin aika olisi pysähtynyt, syksy ei ikinä saapuisikaan ja Elviksen vanhat kappaleet soisivat uudelleen ja uudelleen radiokanavilla. Mitään uutta ei tapahtunut.

Siinä kaiken keskellä minä seisoin pitkällä Orioninkadun pätkällä, kuumuus polttaen otsaani. Ihmislapset juoksivat ohitseni, nuorimmilla alkoi koulu ja kaikki kiiruhtivat takaisin kesän jälkeisiin elämiinsä. Minä vain seisoin. Kukaan ei katsonut minuun, ei minua huomioitu. Hiki ja sen valuminen kyllä huomioitiin, ihmisten hihat pyyhkivät otsia ahkerasti, mutta yksinäinen ihminen sai seisoa tyhjällä kadulla odottamassa bussia, joka ei ikinä tulisi.

Jalkojani särki, oli särkenyt jo ikuisuuden. Aurinko paistoi otsaani ja hatuton otsani kirkui sairautta. Ikuinen jylläys päässäni pisti irti ohimostani, luoden sahalaitoja näköpiiriini ja tuoden mukanaan unien toiveen. Unia ei tässä maailmassa ollut. Särky päässäni toi mieleeni makuja entisestä elämästäni, kummallisimpana parsakeiton maun, joka oli yhtä järjetön kuin kesän pituus.

Ehkä ne olivat muistoja elävästä elämästä, kuolemattomasta ajasta, joka ei enää palaisi.

Minä jäin ajattomuuteen. Odottaisinko ajan loppuun asti autoa, joka ei tulisi ikinä? Jos se tulisi... Mihin se veisi?

Aika mateli hitaasti.

Tehtävä 2, A, kurssi 11.2

Tarjoilijan lähtiessä Emil huomasi miehen tuijottavan häntä takaisin. Emil käänsi säikähtäneenä katseensa pois ja toivoi, ettei mies olisi ollut vihainen tälle. Yksinäisenä istuva mies ei kuitenkaan ollut vihainen: Hän otti lihakeittonsa ja lehtensä ja lähti kohti Emilin pöytää.
 - Saanko? Mies kysyi lupaa istua saman pöydän äärelle. Emil katsahti häntä säikähtäneesti, mutta alkoi nyökyttää päätään nopeasti.
 Mies istui alas pöydän ääreen ja tarkasteli pöytäkaveriaan yli kulmiensa. Emil piilotti hikoavat kämmenensä pöydän alle ja käänsi katseensa pois. Hän piti kyllä muiden tarkastelusta. Miehen tarkastelun alla hän tunsi itsensä läpinäkyväksi.
 - Mikä sinä olet? Mies kysyi hetken kuluttua. Hän oli jo luopunut tarkastelusta ja keskittyi katsomaan ruokaansa. Emil seurasi kummastuneena keiton katoamista miehen kitaan.
 - Mikä- minä- mitämitä? Emil ei keksinyt sillä hetkellä järkevää vastausta.
 - Mikä sinä olet? Mitä teet työksesi? Mies jatkoi vanhan miehen äänellään, jossa kuului vuosien antama kokemus.
 - Minäminäminä-... Emil oli tottunut olemaan yksin. Hän ei ehtinyt keksiä itselleen ammattia tehtäväksi.
 - Minä olin ennen arkkitehti. Mies kertoi ystävällisesti. Emil katsoi häntä kummastuneena.
 - Arkki... Arkkitehti? Emil toisti tuntematta tätä ihmisten ammattia.

Mies selitti hänelle mitä arkkitehti oli. Emil tunsi oppivansa vanhan miehen puheesta uutta ihmisistä. Lihakeittokin alkoi maistua hyvältä kuunnellessa.

Ensimmäinen teksti//Äidinkieli 11.2

Miksi olen valinnut tämän kurssin? Tätä olen nämä jakson kaksi ensimmäistä päivää kysynyt jokaisella erillisellä kurssilla, en vain tällä kyseisellä äidinkielen kirjoittamisen kurssilla. Menneisyyden minäni on varmasti ajatellut, että lisä kirjoittaminen ei voi olla pahasta ja otetaan tuo kurssi huvin vuoksi. Enhän minä vapaa-ajalla ja koulussa kirjoitakaan tarpeeksi.
Ei, kyllä tästä hyvääkin löytyy: Totuus on, että essee/tekstitaitovastauksissa minulla on vielä paljon opittavaa ja odotukseni tämän kurssin kanssa alkavat ja päättyvät niihin juuri. Luovaa kirjoittamista on nyt harrastettu tarpeeksi Elokuva+Luovan kirjoittamisen kurssien kanssa ja joskus on aika alkaa valmistautua ylioppilaskokeisiin.

Kirjoittaminen itsessään ei enää aiheuta minulle ongelmia: Luovan kirjoittamisen puolella kykenen jo tuottamaan monimuotoista tekstiä, mutta esimerkiksi tekstitaitovastausten tarkka määritelmä tuottaa minulle päänvaivaa. Vaikeudet alkavat siinä, kun teksti tuotto ei saa olla vapaata, vaan tarkkaan määrättyä ja joku tahtoo löytää tekstistä elementtejä, jotka ovat minulle tuntemattomia. Tämän kurssin aikana niitä elementtejä toivomani mukaan käytäisiin vielä läpi ja minunkin olisi mahdollista päästä takaisin mukaan tämänkin kaltaiseen kirjoittamiseen.

Kirjoitanko, totta kai kirjoitan. Vapaa-ajalla olen osallistunut kirjoitustapahtumiin ja heti pidemmillä lomilla Word on vierelläni auki. Vapaa-ajan tekstini ovat yleensä fiktiivisiä, mutta kirjoitan myös paljon arvosteluja tai yksinkertaisempia blogitekstejä. Pidän kirjaa esimerkiksi Euroviisujen tapahtumista ja kilpailujen lähestyessä käyn läpi jokaisen osallistujan, arvioiden sanallista jokaista esiintyjää. Marraskuussa 2012 osallistuin kansainväliseen kirjoitustapahtumaan NaNoWriMoon (National Novel Writing Month), jonka tarkoituksena oli kirjoittaa 50 000:en sanan kirja. Taso ei tekstillä tarvinnut olla korkea, sillä kuukauden jokaisen päivän tarkoitus oli saada kasaan ainakin 1667 sanaa, joten "kirjani" haudattiin netin syövereihin heti, kun määrätty sanamäärä tuli täyteen. Opin kuitenkin kykeneväni tuottamaan tekstiä jokapäiväisesti, vaikka sitten pakon edessä, ja se ymmärrys vaikutti niin oppimiseeni kuin myös kirjoittamiini tarinoihin. Haastamalla itseäni pyrin kehittymään yhä kirjoittajana ja kolmas kirjoittamiskurssi putkeen on sopivaa haastetta!

Enkelit ja Demonit arvostelu (Film-o-holic)

Enkelit ja Demonit oli kirjana hyvä: elokuvana suorastaan pettymys. Tämä kyseinen arvostelu on tullut henkilökohtaisesti luettua pariinkin otteeseen aiemmin, sillä mielestäni se ilmaisee myös omaa mielipidettäni. Teksti jakautuu hyvin haukkumisiin ja kehuihin, ja siitä saa käsityksen, että elokuva on kannattava katsoa, ellei ole lukenut kirjaa. Kirjoittaja ei tunnu puolustavan oikein mitään, mutta ei ole mitään vastaankaan ja juuri tämän kaltaisia arvosteluja on juuri siksi ilo lukea. Monet arvostelijat polkevat elokuvan kuin elokuvan maan alle häpeämään, eivätkä näe niissä mitään hyvää, vaikka niissä olisi paljon kehuttavaa. Jokaisessa elokuvassa on jotain hyvää ja niistä aina joku pitää. Tässä kyseisessä tekstissä hyväksytään henkilöt, jotka pitivät elokuvasta, mutta samalla lailla hyväksytään ne, jotka siitä eivät pidä, eikä kummankaan osapuolen mielipidettä tyrkytetä kenellekään.