Palaute, ÄI 11.2

Lyhyesti sanottuna kurssi oli nautittavampi, kuin oletin. Jokseenkin odotin todella raskasta kirjoitusurakkaa, mutta pakkohan tässä on myöntää, että olisin ehkä halunnut lisää! Jäi vähän nälkä.

Aikaa kirjoittaa oli ihan reippaasti, mutta tekstin valmistuttua tuli kyllä helposti tylsää, mutta se nyt kyllä oli allekirjoittaneen omaa syytä. Tehtäviä oli kuitenkin ihan tarpeeksi ja ne olivat tarpeeksi monimuotoisia/vaihtoehtoisia. Jokaisessa tilanteessa löytyi helposti se oma asia, mistä halusi kirjoittaa, joten vaihtoehtoja oli tarpeeksi.

Opinko... En tiedä? Ehkä? Ainakin tekstitaitovastauksen kohdalla vastaus taitaa olla kyllä, nyt se tuli kerrattua tarkkaan ja sen perusidea jäi mieleen. Samoin taisi käydä ylioppilasesseen kohdalla.

Kurssi oli positiivinen tuttavuus tässä turhauttavassa kurssissa. Vaikka alussa tuntui siltä, etten kestäisi tätä, niin kyllähän tämä meni.

Emmietiiä. Tack.

Arvostelu 2, ÄI 11.2

Dan Brown - Inferno

Dan Brown on palannut Robert Langdonin kanssa tuomaan lisää turisteja kuuluisiin kirkkoihin. Brownin ansiosta matkailu Pariisiin kohosi entisestään Da Vinci-koodin (2003, elokuva 2006) julkaisun jälkeen ja Roomassa Chigin kappelia jouduttiin pitämään pitkään turisteilta kiinni elokuvan Enkelit ja Demonit (2009) nähtyä päivänvalon. Neljännessä samaan sarjaan liittyvässä kirjassa Langdon matkaa jälleen Italiaan, tällä kertaa Firenzeen, eikä tarvitse edes arvata, että tulevien vuosien aikana Toscanan pääkaupungin matkailuala kasvanee huomattavasti.

Tämän kerran professori Robert Langdon herää firenzeläisestä sairaalasta ilman muistikuvaa olinpaikastaan. Pian hän ajautuu seikkailuun yhdessä Sienna Brooks-nimisen huippuälykkään lääkärin kanssa, kun kaksikkoa lähtee ajamaan takaa tuntematon nainen nimeltään Vayentha, sekä kasa mustiin pukeutuneita miehiä. Takaa-ajo vie kaksikon ympäri Firenzen keskustaa turistikohteesta turistikohteelle legendaarisen kirjailijan Dante Alighieri jalanjäljissä ja taiteilija Giorgio Vasarin opastuksessa. Matkan taustalla on tikittävä aikapommi herkästi hajoavassa muovipussissa, joka uhkaa ratkaista maapallon väestökasvuongelman nopeasti ja kivuttomasti.

Danten kuuluisaksi tehneeseen kirjaan "La divina commedia":n vahvasti viittaava Inferno toistaa kaikkia elementtejä, josta Brown on tullut kuuluisaksi. Kirjassa käsitellään läheisesti salaliittoteorioita, historiallisesti merkittäviä kohteita ja mielipuolisia vihollisia, aivan kuten kolmessa edellisessäkin kirjassa, Enkeleissä ja Demoneissa, Da Vinci-koodissa ja Kadonneessa Symbolissa. Ristiriitaisia ajatuksia jaellaan niin tiedemaailmalle, kuin historiantutkijoillekin, mutta lukio-opiskelija kuvittelee kirjan luettuaan tietävänsä nyt kaiken Dantesta ja Jumalaisesta näytelmästä. Jossain vaiheessa lukijan on melkein pakko etsiä kaikki kirjassa mainitut taideteokset internetistä päästäkseen vielä syvemmälle tarinan maailmaan ihmetelläkseen sitä tarkemmin. Vaikka lukija olisikin ollut kirjan mainitsemissa paikoissa itse ja henkilökohtaisesti, Infernon jälkeen mieli tekee lähteä kokemaan Brownin kovasti ja moneen kertaan kehumat nähtävyydet uudelleen huomatakseen loputkin pienet yksityiskohdat, joista tarina kertoo.

Yhdessä asiassa Brown onnistuu kuitenkin uusimmassa kirjassaan vahvasti: Järkyttämisessä. Infernon yksi suurimmista teemoista on ylikansoittunut maapallo, joka ei kestä ehkä enää sataa vuottakaan kantaa ihmiskuntaa. Kirja tutkii asiaa läheisesti, tuoden esille tutkijoiden levottomuuttakin aiheuttaneita mielipiteitä. Tarinan antagonisti, "Varjo", edustaa yhtä näistä levottomuutta aiheuttaneista mielipiteistä niin vahvasti, että hän on valmis tuomaan esille oman ratkaisunsa tilanteeseen - keinolla millä hyvänsä.

Juuri julkaistu Inferno viihdyttää ja järkyttää yhtä aikaa. Lomamatka Firenzeen kannattaa varata ennen kirjan lukemista, sillä luettua siellä saattaa olla jo täyttä. Rahaa kannattaa säästää, sillä sama matka saattaa viedä myös Venetsiaan, ellei jopa Roomaan jonka kauneutta ei unohdeta taaskaan ylistää. Kirja pyrkii avaamaan lukijan silmiä kauneudelle, sekä todellisuudelle, ja luultavimmin onnistuu molemmissa. Inferno tulee luomaan mielipiteitä yhtä lailla kuin Da Vinci-koodikin, ja keskustelu asiasta on odotettavissa tulevaisuudessa. Kirja on vain parempi lukea, jotta osaa valmistautua henkisesti tulevaan kiistelyyn. "Ken tästä astuu, saa kaiken toivon heittää."

Novelli, ÄI 11.2

Valkoisen paperin kammo

Niin hän tuijotti tyhjää paperia, jolle ei ollut ilmestynyt otsikon jälkeen yhtään kirjainta. Välillä hänen sormensa hapuilivat metallisia kirjaimia, mutta kertaakaan hän ei lyönyt niitä pohjaan, eikä muste jättänyt turhia jälkiä valkoiselle paperille. Vain tyhjyys kulki yksinäisenä hänen mielessään, eikä tyhjyydestä löytynyt kirjoitettavaa.
Epävarmana hän laski sormensa kirjaimille tietäen, että jokainen harhalyönti ja väärä ajatus kostautuisi tuhlattuna musteena. Sanaakaan hän ei kehdannut aloittaa ilman tarkkaa tietoa tulevista kirjoitettavista lauseista. Yksikin väärä kirjain, ja hän joutuisi kirjoittamaan kaiken uudelleen. Viikon työ saattaisi mennä hukkaan yhdellä harhaiskulla.
Hän huokaisi, laskien päänsä kämmentensä varaan. Tyhjät sanat kiisivät tyhjyydessä muodostuen uusiin ehdotuksiin, joista yksikään ei ollut häntä tyydyttävä. Jokainen uudelleen muodostettu lause kuulosti aikaisempaa köyhemmältä. Mikään ei pysynyt kasassa sillä hetkellä, vähiten ehkä hänen mielensä terveys. Tyhjä paperi sai hänet voimaan pahoin. Osa hänestä tahtoi lyödä nyrkillä kirjoituskoneen kirjaimia, jolloin valkaistulle paperille ilmestyisi edes turhia kirjaimia piilottamaan ahdistavan tyhjyyden.

Lopulta yksi lause muodostui oikein.

Hän nosti katseensa ylös kirjoituskoneeseen ja hänen silmiinsä palasi elämä. Yllättäen kaikki alkoi tuntua simppeliltä. Palapelin palaset lohkesivat paikalleen, kun hänen mielensä työsti ajatusta eteenpäin.

Aivan.

Näin se menee!

Kirjailijan sormet syyhysivät halusta päästä naputtamaan uudelleen jäsentyneet ajatuksensa paperille, ja hän antoi mielensä tuotosten juosta metallisella näppäimistöllä. Kaikuvan huoneen täytti ripeä naputus ja ajoittainen "tsing"-ääni, kun paperi päättyi ja siirryttiin seuraavalle riville. Teksti muokkautui pois hänen mielestään paperille, jossa se alkoi saada hahmoaan. Tyhjältä näyttänyt paperi alkoi näyttää elävältä, jopa iloiselta, saadessaan mustetta päällensä. Sanat synnyttivät tarinan eloon ja kirjailija joutui vain pieniksi hetkiksi pysähtyä miettimään oikeinkirjoitusta. Virheitä ei silti saanut syntyä, vaikka hän kuinka olisi innostunut kirjoittamaan. Enää ei voinut peruuttaa, nyt se tapahtui.

Hän näki kuinka hänen oma tarinansa alkoi kehittyä ja hän nautti jokaisesta hetkestä. Kun kone kilahti viimeisen kerran, hän tunsi itsensä voittajaksi. Iloiten hän vapautti paperin metallisten osien välistä ja veti tarkasteltavakseen. Tottunein silmin hän kävi tekstin lävitse, etsien mahdollisia virheitä, joille hän ei ollut antanut varaa syntyä. Yhtäkään hutiosumaa hän ei sillä tutkintakerralla löytänyt, joten hän kääntyi hymyillen pöydällä lojuneen laatikon puoleen. Paperi laskeutui rauhallisesti tyhjän paperilaatikon pohjalle kertomaan alusta. Enää ei ollut tyhjyyttä, vaan alkanut tarina. Kirjailija kääntyi jälleen koneensa puoleen, pujottaen sen sisuksiin uuden tyhjän, valkoisen paperin, johon hän alkoi innokkaasti jatkamaan jo aloitettua tekstiä.

Paperipino kirjailijan toisella puolella kutistui yön aikana ja kasvoi laatikossa, johon alkoi pakkautua valmiiksi kirjoitettuja tekstejä. Kirjoittaja hymyili jokaiselle valmistuneelle paperille, nauttien jokaisesta sanasta joka täytti tyhjyyttä.
Lopulta ainoa tyhjä asia oli hänen mielensä, kun tarina viimein sai viimeisen pisteensä. Hän jätti valmiin kirjansa nukkumaan aamuun, poistuen itse valmistautumaan tulevaisuuteen ja uusiin tarinoihin. Sinä yönä hän oli kuitenkin jo sotansa sotinut ja voittanut.

Arvostelu, ÄI 11.2

"I'd better use my... Shinning, " - Bart Simpson

Shining - Hohto

Stephen King ansaitsi paikkansa kauhukirjailijoiden kärjessä kirjallaan Carrie. Kingin kirjoja on jo vuosikymmeniä muunnettu elokuviksi vaihtelevalla menestyksellä. Pakasta löytyy monia huonompia tuotoksia, kuten Thinner, Langoleerit ja It, joista tehdyt elokuvat monet haluavat unohtaa syystä tai toisesta, mutta joukkoon on eksynyt myös monia helmiä. Näitä helmiä ovat esimerkiksi The Shawshank Redemption (Avain Pakoon, 1994) ja Shining, suomeksi Hohto (1980), joista jälkimmäinen mainitaan usein parhaimpien kauhuelokuvien joukossa, ellei jopa kärjessä.

Kolmen tunnin lyhykäisyydessään Hohto kertoo Jack Torrencesta, perheenisästä, joka saa työpaikan kaukaisesta hotellista, jossa kukaan ei käy talven aikana. Hän muuttaa pitkäksi talveksi perheensä kanssa hoitamaan tyhjää hotellia ja aika yksinäisyydessä käy hiljalleen pitkäksi. Hiljalleen käy selväksi, että Torrencen perheen uusi työpaikka ei olekaan aivan normaalille paikalle pystytetty, eikä Jackin poika Dannykään (Danny Lloyd) ole yksin kylmän talven keskellä... Elokuvasta on myös pidempi versio, joka sisältää materiaalia jotka jouduttiin poistamaan julkaistusta versiosta, sillä ne pidensivät  jo valmiiksi hyvin pitkää elokuvaa.

Paljoa ei näinkin pitkään elokuvaan ole saatu laitettua tapahtumaan, vaan kauhun tunnelmaa tuodaan esille pitkälti laittamalla katsoja odottamaan. Koko kolmen tunnin ajan katsoja odottaa seuraavaa tilannetta tapahtuvaksi ja pitkän tunnelman nostatuksen jälkeen jokainen yllättävä tilanne onnistuu säikäyttämään. Jack Nicholson, Jack Torrencen näyttelijä, ei ole vain loistava roolissaan, vaan hänen suorituksensa on luonut Jackin hahmosta ikonisen kauhugenrelle. Nicholsonin hahmon jokaiseen tunteenpurkaukseen kykenee katsoja karmivasti samaistumaan. Jack on samalla rakastava isä ja aviomies, kuin vastuuntuntoinen työntekijä, sekä turhautunut kirjailija, jonka mielenterveyden hyvinvointiin viiden kuukauden yksinäisyys iskee hyvin, hyvin vahvasti. Hahmon mielenlaatu vaihtuu nopeasti rauhallisesta psykopaattiseen, eikä kukaan enää tiedä siinä vaiheessa mitä tehdä - tai mihin paeta.

Kingin käsiala näkyy selvästi elokuvassa, sillä hänen henkilökohtaiset, tarinasta tarinaan toistuvat kliseensä eivät tästäkään tarinasta puutu: Jackillä on alkoholiongelma, Dannyllä on tuntematon kyky "hohtaa", ja hotelli on rakennettu entiselle intiaanien hautausmaalle. Kysymys kuuluukin, onko kyseessä sama hautausmaa kuin Uinu, Uinu lemmikissä, vai mistä johtuu, että paikkojen mysteeriset voimat ovat saman kaltaiset. Kirjailijan itsensä käsialan tuntijalle Hohto ei anna yllätyksiä, mutta kauhunväreet kulkevat silti herkästi selkäpiitä myöten talven tummentuessa synkemmäksi.

Hohto on pitkä ja siltä se tuntuukin. Monta kertaa katsoja ehtii käydä jääkaapilla ja palata samaan tilanteeseen, joka yhä nostattaa hiljalleen tunnelmaa loppuhuipennusta kohti. Kolmen tunnin odottamisen jälkeen loppuhuipennus kuitenkin tulee ja joka hetken turhauttavan pitkältä tuntunut odottaminen palkitaan. Katsottavana elokuva on ehdottomasti katsottavan arvoinen, sillä se on yksi kauhutarinoiden huipputuotoksista ja Hohto luo kauhistuttavan tunnelman, juuri sellaisen, joka nykyajan uusista elokuvista tuntuu välillä puuttuvan. Vähintääkin Nicholsonin hahmo Jack mielikuvitusystävineen tekee Hohdosta suorastaan nautittavan, mutta samalla juuri sopivan karmivan.

All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.
All work and no play makes a Jack dull boy.

Havainnollistamisharjoitus, ÄI 11.2

A)
Tämä tehtävä tappaa minut. En osaa enää kirjoittaa ilman sivulauseita. Kirjoittaminen on kivaa. Kirjoittaessa saa käyttää mielikuvitusta. Lauseilla pitää olla lupa leikkiä. Kirjoittaminen on kirjailijan tapa tuoda itseään esille. Tekstistä näkee mitä kirjoittaja ajattelee. Neutraali kirjoittaminen on tylsää. Neutraalin tekstin lukeminen on tylsää.

B) Tämä tehtävä tulee viemään henkeni ja järkeni, sillä en kykene enää kirjoittamaan ilman sivulauseita. Kirjoittaminen on mielestäni mitä loistavinta ajanvietettä: Kirjoittaessa kirjoittajalla on oikeus käyttää omaa mielikuvitustaan, kuten taiteilijoilla maalatessaan tai näyttelijällä näytellessään. Lauseilla on yhtä lailla lupa leikkiä, kuin esiintyjällä yleisön edessä vuorosanojen unohduttua. Kirjoittaminen on kirjailijan tapa tuoda itseään esille tyhjälle paperille, jolla hän tuo esille ajatuksensa, sekä luonteensa. Neutraali kirjoittaminen ei ole mielekästä kirjoittaa ja sen lukeminen on yleensä puuduttavaa, sillä se ei tuo kirjoittajan luonnetta esille.

Essee, ÄI 11.2

1. Pakko, pakko, pakko

Tipuin kärryiltä viidennellä luokalla aineessa nimeltään matematiikka, eivätkä kärryt ikinä pysähtyneet odottamaan minua. Juoksen yhä niiden perässä pyrkien huutamaan horisonttiin katoavia vaunuja odottamaan minua, ottamaan minut kyytiin, mutta huutoani ei enää kuulla. Kärryjen päältä minulle nauretaan, kun en osaa yksinkertaisia jakolaskuja, enkä ymmärrä ensimmäisen asteen yhtälöitäkään. "Opettelisit ahkerammin, " saan kuulla. Miten voin opetella, jos se on mielestäni liian vaikeaa?

Saan kuitenkin huomata pian kuuluvani myös naurajiin. Miksi muut eivät ymmärrä Suomen sotien historiaa, mikä tässä kielessä muka on niin mahdottoman vaikeaa ymmärtää, ei tätä nyt niin vaikeaa voi olla ääntää. Koulu voi olla minulle henkilönä vaikeaa, mutta on se myös helppoa jos siihen keskittyy. Hypin jatkuvasti puolivälissä kuin kuumalla lattialla kysyttäessä koulun vaativuustasoa, sillä vastaus ei ole helppo. Ei, opiskelu ei ole hankalaa, jos ymmärtää miten se toimii ja sen eteen tekee jotain. Kyllä, opiskelu on hyvinkin hankalaa, jos illat viettää baarissa ja seuraavana päivänä tulee kouluunkin vain nukkumaan.

Jokainen ihminen oppii omalla tavallaan. Toiset nappaavat tiedon kuulemastaan, toiset lukevat ja oppivat, toiset tarvitsevat kirjoittamista, jotta tieto menee päähän asti ja pysyy siellä. Koulu pyrkii antamaan jokaiselle oppimistyylille jotain, mutta ihan jokaista oppilasta ei voi miellyttää, joka lojuu kärrystä tippuneena mudassa melkein pakostakin. Toiset asiat ovat toiselle helppoja, toiset asiat tuntuvat mahdottomilta. Mahdottomastakin voi tehdä mahdollisen omalla asenteellaan, mutta jos ruotsi kielenä tuntuu mahdottomalta, niin ei siinä tahdo muuttaa omaa asennettaan. Ruotsi onkin yksi ainoa oppivelvollisuuden aine, jonka eteen tahdotaan laittaa sana: "Pakko". Pakkoruotsi. Nyt on pakko mennä ruotsin tunnille kärsimään, nyt on pakko tehdä ruotsin koe. Länsimaamme kieli on opiskelijoille vaativaa, sillä asenteemme tekee siitä ainoan kielen, jota on pakko opiskella. Todellisuudessa se on aivan yhtä pakollista kuin matematiikka, historia, äidinkieli, englanti, kaikki muutkin aineet joita opiskelija opiskeli jo silloin, kun oli pakko.

Niin kauan kuin on pakko opiskella, kaikki tuntuu puulta ja kaikki on vaikeaa. Kun jokin on vapaaehtoista, se muuttuu helpommaksi. Opettajat muistuttavat lukion alussa, että täällä istutaan omasta vapaasta tahdosta ja oppimistulos riippuu oppilaasta itsestään. Mikään ei ole enää pakko. Ehkäpä tämä muuttaa opiskelun mielekkääksi, vähemmän vaativaksi?
Opiskelijalta on kuitenkin pakko vaatia edes jollain lailla kohtuullisen hyvää oppimistulosta. Kehittyneen maailman tasolla Suomi kuitenkin pyytää meiltä vähän ja tarjoaa mahdollisuuksia helpontamaan työtaakkaa. Kahdeksan tunnin opiskelupäivät tuntuvat silti mahdottoman pitkiltä, vaikka vuotta myöhemmin miettiessään ne olivatkin aika lyhyitä, nopeasti meneviä päiviä.

Oma henkilökohtainen asenteeni opiskeluun on väärä, ja sahaisin jalkani irti mieluummin kuin menisin opiskelemaan ruotsia. Samalla luokalla on kuitenkin ihmisiä, jotka kykenevät puhumaan kyseistä kieltä jo sujuvasti, ilman ongelmia. Lukiolaisen odotettuun tasoon nähden he pääsevät helpolla, kun minä puolestani mietin, että mitä se "jag" taas tarkoittikaan. Suomessa kuitenkaan koulunkäynti ei ole liian hankalaa, sillä se on pureskeltu meille oppilaille yksinkertaiseksi. Me itse teemme siitä itsellemme vaativan vaatimalla itseltämme liikaa ja kapinoimalla vastaan. Oli englantikin minulle aikanaan vaikeaa, kompastuskivi oppitielläni ja roikuin luokalle jäämisen välimaastossa: Sitten pakotin asenteeni muuttumaan. Nyt se on jo liian helppoa, kun englannin kärryt jäivät odottamaan tippuneita oppilaita ja minä jatkoin matkaani eteenpäin.

Sanotaan, että ainoa, joka seisoo tielläsi, olet sinä itse. Jos sinä päätät, että opiskelu on vaikeaa, niin se on vaikeaa. Ainoa vaikeus opiskelussa on päästä asenteestasi ylitse, mutta se onnistuu vasta, kun itse nostat oman ahterisi ylös mudasta ja juokset kärryn kiinni.

Ylioppilasesseen tekeminen, ÄI 11.2

Tärkeitä asioita:
- Vastauksen jäsentely
- Pohjatekstin ymmärtäminen
- Pohjatekstin/aineiston käyttäminen
- Oikeinkirjoittaminen
- Tehtävänannon noudattaminen

Esseeseen valmistautuminen
- Maailman tapahtumien seuraaminen ennen ylioppilaskoetta
- Tarkkaan tehtävänannon lukeminen/ymmärtäminen
- Oman mielipiteen selvittäminen, esim: Miellekartan avulla, listaamalla tärkeimpiä asioita ylös
- Aiheen rajaaminen

Harjoitustehtävä b.

3. Pitäisikö verkossa kirjoittavan esiintyä omalla nimellään?

1) Verkossa esiinnytään yleensä nimimerkillä oman henkilöllisyyden suojelemiseksi. Oman nimen paljastaminen koko maailmalle uskotaan yleisesti olevan vaarallista henkilöllisyyden suojaamisen kannalta. Kuka tahansa pystyisi nappaamaan ihmisen henkilöllisyyden jos se on paljastettu jokaiselle internetissä. Nimimerkin takana voi kuitenkin kirjoittaa mitä tahtoo. Facebook ja Google+ pyytävät käyttäjiään käyttämään omaa nimeään, ja hiljalleen siitä on tullut kasvava trendi. Myös Youtube antaa nykyään mahdollisuuden käyttää syntymässä annettua nimeään käyttäjätunnuksen sijaan. Tästä kaikesta syntyy kuitenkin yhtä lailla ongelmia kuin nimimerkitkin.

2) Youtube yhdisti voimansa Googlen kanssa ja tämän myötä vanhat Youtuben nimimerkit pyydettiin muuttamaan omaksi nimeksi. Monet muuttivat vanhan käyttäjätunnuksensa samaksi nimeksi, joilla he kulkivat ulkomaailmassakin. Toiset taas näkivät tämän tilaisuuden mahdollisuudeksi ottaa käyttöönsä jonkun toisen nimen ja pian Youtubessa vastaan tuli yhtä monta väärää tunnusta kuin Facebookissakin.

Tekstitaitovastaus, äidinkieli 11.2

 Omakohtaista hajamielisyyttä

Kodin kuvalehdessä (18/2008) julkaistussa kolumnissa  "Avaimet rahat kännykkä, " Erkki Lampén kertoo omasta henkilökohtaisesta hajamielisyydestään. Tekstin alusta asti Lampén kertoo omasta elämästään, alkaen ensimmäisestä lauseesta:

"Eräänä päivänä muuan salasana muuan salasana katosi päästäni."

Teksti antaa lukijalle heti käsityksen kolumnin henkilökohtaisesta kerronnasta. Lampén kertoo omaa elämäntarinaansa tekstissä lapsuudesta nykyisyyteen. Hän kertoo olleensa jo lapsena hajamielinen, mikä on seurannut häntä elämän läpi. Kaikki kerrotut tapahtumat ovat tapahtuneet kirjoittajalle itselleen jossain vaiheessa menneisyydessä, jota hän käy tekstissä lävitse. Kokemuksia käydään läpi äidin huomautuksista rakkauselämän pettymyksiin, jotka eivät huonomuistisuudesta riippumatta ole poistuneet mielestä.

Lampén käyttää jatkuvasti esimerkkejä oman elämänsä varrelta. Teksti on minämuotoinen ja on kirjoitettu kuin henkilöhaastattelu, jossa haastattelija haastattelee itseään ja kertoo omaa elämäntarinaansa, sekä unohtelemisen vaikutuksista hänen omiin tuttaviinsa, rakkauteensa, sekä työhönsä. Lampén esimerkiksi kirjoittaa muokanneensa nuorempana muistia virkistävän hokeman:

"Avaimet, rahat, kännykkä, "

jonka tarkoituksena on muistuttavaa häntä ottamaan mukaansa avaimet, rahat ja kännykän. Hän antaa myös esimerkin henkilökohtaisista kokemuksistaan kotimaassa, sekä ulkomailla, joissa uusien nimien tai vanhojen asioinen muistaminen tuotti hänelle ongelmia. Kolumnissa hän vitsailee omalla kustannuksellaan, sekä omasta hajamielisyydestään:

"Tällaiselta välttykseni teen tärkeistä asioista muistilistoja. Viimeksi laatimani hukkasin viidessä minuutissa, eikä sitä ole vieläkään löytynyt."

Hajamielisyys ei ole Lampénille negatiivinen asia, vaan jokapäiväinen sattuma jonka kanssa hän on oppinut elämään.

Mielipideteksti, Äikkä 11.2

Hymyjä ei enää jaella

On sanottu, että pieni hymy voi pelastaa ihmisen kuolemalta. On myös totuus, että lahjan saaja ja lahjan antaja iloitsevat molemmat yhtä lailla lahjasta. Pienillä asioilla voi jakaa iloa ja parantaa maailmaa. Miksi ne unohdetaan?
Maailma on kylmä paikka elää ja Suomi on maana erityisen kylmä, eikä vain sään kannalta vaan ihmisiltään. Talven tullen kansakunta unohtaa kohteliaisuudet ja hymyn vaikutuksen, ja kylmästä, pitkästä talvesta tulee yhä pidempi lukiessa masentavia, surullisia uutisia lehdestä. Kauppakeskusten, koulujen ja työpaikkojen synkillä käytävillä vastaan tulee vain ihmisiä, jotka laskevat katseensa maahan ja tönivät vihaisesti muita pois tieltään. Jo valmiiksi synkkiä ihmisiä juostaan karkuun ja koko pitkä talvi vietetään yksin omissa murheissaan.

Maailmaa matkanneena pieni hymynheitto tuntuu jääneen jälleen pois elämästäni. Etelämmässä kuin täällä Suomessa tuntui olevan normaalia, että luokseni tultiin puhumaan, jopa tuntemattomat kaduilla uskalsivat kysyä kuulumisiani. Ne kaikki jäivät kauas Italiaan palatessani kesällä, eivätkä enää ohitse ajavat autoilijat enää anna minulle tietä suojatien ylitse hymyillen. Ratin takana näytetään enemmänkin kiroilevan ja tunnen oloni vihatuksi. Vielä vuosi sitten uskalsin katsoa ihmisiä silmiin ja silloisen kouluni käytävillä jokainen tuli tutuksi huomaamattaankin. Nykyään kävelen taas käytävän reunoja myöten ja tunnistan itse katsovani muita aivan yhtä tappavasti, kuin hekin katsovat minua. Olen palannut samaan tunnelmaan kuin kolme vuotta sitten yläasteella, jolloin elämäni tuntui olevan pohjalla.

Elämäni ei kuitenkaan ole pohjalla, eikä ihmiskunta ole menettänyt kykyään käyttää poskilihaksiaan venyttääkseen suunsa hymyyn. Onnellisten ihmisten maailma alkaa jälleen tulla esiin lumen alta eivätkä ihmisolentojen katseet enää nuohoa yhtä ahkerasti matonreunaa. Katseet kohoavat hiljalleen siniseen taivaaseen sekä puihin, joiden puhkeamista lehtiin odotetaan jo ilolla. Ensimmäisenä tuntemattomien käymänä puheenaiheena esille on tullut sää ja pienet kohteliaisuudet alkavat näkyä jälleen kansassa. Ei kaikissa. Minäkin olen joutunut kokemaan naurut niskassani pyytäessäni muita edes kerran käytävällä vastaan tullessa hymyilemään. Tuntemattomille ei Suomimaassa saa olla kohtelias ja kummallisilta näyttäviä olentoja pitää katsoa alaspäin kuin roskaa.

Missä ovat tarinat kohteliaisuuksista maailmassa, jossa toisen yritykselle nauretaan? Kuka voi tahtoa elää todellisuudessa, jossa epäonnistuminen merkitään historiankirjoihin voiton sijaan? Kesäunelmanani on palata kesällä Italiaan ja muistaa jälleen, miten ihminen voi hymyillä toiselle kulkiessaan tämän ohitse, pyytää anteeksi kun tarvitaan ja saada apua vajotessaan. Hymyillessä ihminen paljastaa sielunsa: suomalaisten sielut lienevät muuttuneen jo jääksi.

Tehtävä sanalista, 11.2

Orioninkatu, Lappeenranta, elokuu, parsakeitto, käärme, Elvis (aihe, kuolema)

Aika mateli hitaasti.

Aika mateli todella hitaasti. Se kulki kuin hidas käärme tulikuumalla hiekalla dyyniä ylemmäs, hiekan valuessa sen alta pois tukemasta käyntiä.

Elokuu tuntui kuumalta, mikä oli maassa harvinaista. Lappeenrannan kasvit kärsivät pitenevästä, sateettomasta kesästä, joka porotti ne kuivaksi. Oli kuin aika olisi pysähtynyt, syksy ei ikinä saapuisikaan ja Elviksen vanhat kappaleet soisivat uudelleen ja uudelleen radiokanavilla. Mitään uutta ei tapahtunut.

Siinä kaiken keskellä minä seisoin pitkällä Orioninkadun pätkällä, kuumuus polttaen otsaani. Ihmislapset juoksivat ohitseni, nuorimmilla alkoi koulu ja kaikki kiiruhtivat takaisin kesän jälkeisiin elämiinsä. Minä vain seisoin. Kukaan ei katsonut minuun, ei minua huomioitu. Hiki ja sen valuminen kyllä huomioitiin, ihmisten hihat pyyhkivät otsia ahkerasti, mutta yksinäinen ihminen sai seisoa tyhjällä kadulla odottamassa bussia, joka ei ikinä tulisi.

Jalkojani särki, oli särkenyt jo ikuisuuden. Aurinko paistoi otsaani ja hatuton otsani kirkui sairautta. Ikuinen jylläys päässäni pisti irti ohimostani, luoden sahalaitoja näköpiiriini ja tuoden mukanaan unien toiveen. Unia ei tässä maailmassa ollut. Särky päässäni toi mieleeni makuja entisestä elämästäni, kummallisimpana parsakeiton maun, joka oli yhtä järjetön kuin kesän pituus.

Ehkä ne olivat muistoja elävästä elämästä, kuolemattomasta ajasta, joka ei enää palaisi.

Minä jäin ajattomuuteen. Odottaisinko ajan loppuun asti autoa, joka ei tulisi ikinä? Jos se tulisi... Mihin se veisi?

Aika mateli hitaasti.

Tehtävä 2, A, kurssi 11.2

Tarjoilijan lähtiessä Emil huomasi miehen tuijottavan häntä takaisin. Emil käänsi säikähtäneenä katseensa pois ja toivoi, ettei mies olisi ollut vihainen tälle. Yksinäisenä istuva mies ei kuitenkaan ollut vihainen: Hän otti lihakeittonsa ja lehtensä ja lähti kohti Emilin pöytää.
 - Saanko? Mies kysyi lupaa istua saman pöydän äärelle. Emil katsahti häntä säikähtäneesti, mutta alkoi nyökyttää päätään nopeasti.
 Mies istui alas pöydän ääreen ja tarkasteli pöytäkaveriaan yli kulmiensa. Emil piilotti hikoavat kämmenensä pöydän alle ja käänsi katseensa pois. Hän piti kyllä muiden tarkastelusta. Miehen tarkastelun alla hän tunsi itsensä läpinäkyväksi.
 - Mikä sinä olet? Mies kysyi hetken kuluttua. Hän oli jo luopunut tarkastelusta ja keskittyi katsomaan ruokaansa. Emil seurasi kummastuneena keiton katoamista miehen kitaan.
 - Mikä- minä- mitämitä? Emil ei keksinyt sillä hetkellä järkevää vastausta.
 - Mikä sinä olet? Mitä teet työksesi? Mies jatkoi vanhan miehen äänellään, jossa kuului vuosien antama kokemus.
 - Minäminäminä-... Emil oli tottunut olemaan yksin. Hän ei ehtinyt keksiä itselleen ammattia tehtäväksi.
 - Minä olin ennen arkkitehti. Mies kertoi ystävällisesti. Emil katsoi häntä kummastuneena.
 - Arkki... Arkkitehti? Emil toisti tuntematta tätä ihmisten ammattia.

Mies selitti hänelle mitä arkkitehti oli. Emil tunsi oppivansa vanhan miehen puheesta uutta ihmisistä. Lihakeittokin alkoi maistua hyvältä kuunnellessa.

Ensimmäinen teksti//Äidinkieli 11.2

Miksi olen valinnut tämän kurssin? Tätä olen nämä jakson kaksi ensimmäistä päivää kysynyt jokaisella erillisellä kurssilla, en vain tällä kyseisellä äidinkielen kirjoittamisen kurssilla. Menneisyyden minäni on varmasti ajatellut, että lisä kirjoittaminen ei voi olla pahasta ja otetaan tuo kurssi huvin vuoksi. Enhän minä vapaa-ajalla ja koulussa kirjoitakaan tarpeeksi.
Ei, kyllä tästä hyvääkin löytyy: Totuus on, että essee/tekstitaitovastauksissa minulla on vielä paljon opittavaa ja odotukseni tämän kurssin kanssa alkavat ja päättyvät niihin juuri. Luovaa kirjoittamista on nyt harrastettu tarpeeksi Elokuva+Luovan kirjoittamisen kurssien kanssa ja joskus on aika alkaa valmistautua ylioppilaskokeisiin.

Kirjoittaminen itsessään ei enää aiheuta minulle ongelmia: Luovan kirjoittamisen puolella kykenen jo tuottamaan monimuotoista tekstiä, mutta esimerkiksi tekstitaitovastausten tarkka määritelmä tuottaa minulle päänvaivaa. Vaikeudet alkavat siinä, kun teksti tuotto ei saa olla vapaata, vaan tarkkaan määrättyä ja joku tahtoo löytää tekstistä elementtejä, jotka ovat minulle tuntemattomia. Tämän kurssin aikana niitä elementtejä toivomani mukaan käytäisiin vielä läpi ja minunkin olisi mahdollista päästä takaisin mukaan tämänkin kaltaiseen kirjoittamiseen.

Kirjoitanko, totta kai kirjoitan. Vapaa-ajalla olen osallistunut kirjoitustapahtumiin ja heti pidemmillä lomilla Word on vierelläni auki. Vapaa-ajan tekstini ovat yleensä fiktiivisiä, mutta kirjoitan myös paljon arvosteluja tai yksinkertaisempia blogitekstejä. Pidän kirjaa esimerkiksi Euroviisujen tapahtumista ja kilpailujen lähestyessä käyn läpi jokaisen osallistujan, arvioiden sanallista jokaista esiintyjää. Marraskuussa 2012 osallistuin kansainväliseen kirjoitustapahtumaan NaNoWriMoon (National Novel Writing Month), jonka tarkoituksena oli kirjoittaa 50 000:en sanan kirja. Taso ei tekstillä tarvinnut olla korkea, sillä kuukauden jokaisen päivän tarkoitus oli saada kasaan ainakin 1667 sanaa, joten "kirjani" haudattiin netin syövereihin heti, kun määrätty sanamäärä tuli täyteen. Opin kuitenkin kykeneväni tuottamaan tekstiä jokapäiväisesti, vaikka sitten pakon edessä, ja se ymmärrys vaikutti niin oppimiseeni kuin myös kirjoittamiini tarinoihin. Haastamalla itseäni pyrin kehittymään yhä kirjoittajana ja kolmas kirjoittamiskurssi putkeen on sopivaa haastetta!

Enkelit ja Demonit arvostelu (Film-o-holic)

Enkelit ja Demonit oli kirjana hyvä: elokuvana suorastaan pettymys. Tämä kyseinen arvostelu on tullut henkilökohtaisesti luettua pariinkin otteeseen aiemmin, sillä mielestäni se ilmaisee myös omaa mielipidettäni. Teksti jakautuu hyvin haukkumisiin ja kehuihin, ja siitä saa käsityksen, että elokuva on kannattava katsoa, ellei ole lukenut kirjaa. Kirjoittaja ei tunnu puolustavan oikein mitään, mutta ei ole mitään vastaankaan ja juuri tämän kaltaisia arvosteluja on juuri siksi ilo lukea. Monet arvostelijat polkevat elokuvan kuin elokuvan maan alle häpeämään, eivätkä näe niissä mitään hyvää, vaikka niissä olisi paljon kehuttavaa. Jokaisessa elokuvassa on jotain hyvää ja niistä aina joku pitää. Tässä kyseisessä tekstissä hyväksytään henkilöt, jotka pitivät elokuvasta, mutta samalla lailla hyväksytään ne, jotka siitä eivät pidä, eikä kummankaan osapuolen mielipidettä tyrkytetä kenellekään.