Novelli, ÄI 11.2

Valkoisen paperin kammo

Niin hän tuijotti tyhjää paperia, jolle ei ollut ilmestynyt otsikon jälkeen yhtään kirjainta. Välillä hänen sormensa hapuilivat metallisia kirjaimia, mutta kertaakaan hän ei lyönyt niitä pohjaan, eikä muste jättänyt turhia jälkiä valkoiselle paperille. Vain tyhjyys kulki yksinäisenä hänen mielessään, eikä tyhjyydestä löytynyt kirjoitettavaa.
Epävarmana hän laski sormensa kirjaimille tietäen, että jokainen harhalyönti ja väärä ajatus kostautuisi tuhlattuna musteena. Sanaakaan hän ei kehdannut aloittaa ilman tarkkaa tietoa tulevista kirjoitettavista lauseista. Yksikin väärä kirjain, ja hän joutuisi kirjoittamaan kaiken uudelleen. Viikon työ saattaisi mennä hukkaan yhdellä harhaiskulla.
Hän huokaisi, laskien päänsä kämmentensä varaan. Tyhjät sanat kiisivät tyhjyydessä muodostuen uusiin ehdotuksiin, joista yksikään ei ollut häntä tyydyttävä. Jokainen uudelleen muodostettu lause kuulosti aikaisempaa köyhemmältä. Mikään ei pysynyt kasassa sillä hetkellä, vähiten ehkä hänen mielensä terveys. Tyhjä paperi sai hänet voimaan pahoin. Osa hänestä tahtoi lyödä nyrkillä kirjoituskoneen kirjaimia, jolloin valkaistulle paperille ilmestyisi edes turhia kirjaimia piilottamaan ahdistavan tyhjyyden.

Lopulta yksi lause muodostui oikein.

Hän nosti katseensa ylös kirjoituskoneeseen ja hänen silmiinsä palasi elämä. Yllättäen kaikki alkoi tuntua simppeliltä. Palapelin palaset lohkesivat paikalleen, kun hänen mielensä työsti ajatusta eteenpäin.

Aivan.

Näin se menee!

Kirjailijan sormet syyhysivät halusta päästä naputtamaan uudelleen jäsentyneet ajatuksensa paperille, ja hän antoi mielensä tuotosten juosta metallisella näppäimistöllä. Kaikuvan huoneen täytti ripeä naputus ja ajoittainen "tsing"-ääni, kun paperi päättyi ja siirryttiin seuraavalle riville. Teksti muokkautui pois hänen mielestään paperille, jossa se alkoi saada hahmoaan. Tyhjältä näyttänyt paperi alkoi näyttää elävältä, jopa iloiselta, saadessaan mustetta päällensä. Sanat synnyttivät tarinan eloon ja kirjailija joutui vain pieniksi hetkiksi pysähtyä miettimään oikeinkirjoitusta. Virheitä ei silti saanut syntyä, vaikka hän kuinka olisi innostunut kirjoittamaan. Enää ei voinut peruuttaa, nyt se tapahtui.

Hän näki kuinka hänen oma tarinansa alkoi kehittyä ja hän nautti jokaisesta hetkestä. Kun kone kilahti viimeisen kerran, hän tunsi itsensä voittajaksi. Iloiten hän vapautti paperin metallisten osien välistä ja veti tarkasteltavakseen. Tottunein silmin hän kävi tekstin lävitse, etsien mahdollisia virheitä, joille hän ei ollut antanut varaa syntyä. Yhtäkään hutiosumaa hän ei sillä tutkintakerralla löytänyt, joten hän kääntyi hymyillen pöydällä lojuneen laatikon puoleen. Paperi laskeutui rauhallisesti tyhjän paperilaatikon pohjalle kertomaan alusta. Enää ei ollut tyhjyyttä, vaan alkanut tarina. Kirjailija kääntyi jälleen koneensa puoleen, pujottaen sen sisuksiin uuden tyhjän, valkoisen paperin, johon hän alkoi innokkaasti jatkamaan jo aloitettua tekstiä.

Paperipino kirjailijan toisella puolella kutistui yön aikana ja kasvoi laatikossa, johon alkoi pakkautua valmiiksi kirjoitettuja tekstejä. Kirjoittaja hymyili jokaiselle valmistuneelle paperille, nauttien jokaisesta sanasta joka täytti tyhjyyttä.
Lopulta ainoa tyhjä asia oli hänen mielensä, kun tarina viimein sai viimeisen pisteensä. Hän jätti valmiin kirjansa nukkumaan aamuun, poistuen itse valmistautumaan tulevaisuuteen ja uusiin tarinoihin. Sinä yönä hän oli kuitenkin jo sotansa sotinut ja voittanut.