Orioninkatu, Lappeenranta, elokuu, parsakeitto, käärme, Elvis (aihe, kuolema)
Aika mateli hitaasti.
Aika mateli todella hitaasti. Se kulki kuin hidas käärme tulikuumalla hiekalla dyyniä ylemmäs, hiekan valuessa sen alta pois tukemasta käyntiä.
Elokuu tuntui kuumalta, mikä oli maassa harvinaista. Lappeenrannan kasvit kärsivät pitenevästä, sateettomasta kesästä, joka porotti ne kuivaksi. Oli kuin aika olisi pysähtynyt, syksy ei ikinä saapuisikaan ja Elviksen vanhat kappaleet soisivat uudelleen ja uudelleen radiokanavilla. Mitään uutta ei tapahtunut.
Siinä kaiken keskellä minä seisoin pitkällä Orioninkadun pätkällä, kuumuus polttaen otsaani. Ihmislapset juoksivat ohitseni, nuorimmilla alkoi koulu ja kaikki kiiruhtivat takaisin kesän jälkeisiin elämiinsä. Minä vain seisoin. Kukaan ei katsonut minuun, ei minua huomioitu. Hiki ja sen valuminen kyllä huomioitiin, ihmisten hihat pyyhkivät otsia ahkerasti, mutta yksinäinen ihminen sai seisoa tyhjällä kadulla odottamassa bussia, joka ei ikinä tulisi.
Jalkojani särki, oli särkenyt jo ikuisuuden. Aurinko paistoi otsaani ja hatuton otsani kirkui sairautta. Ikuinen jylläys päässäni pisti irti ohimostani, luoden sahalaitoja näköpiiriini ja tuoden mukanaan unien toiveen. Unia ei tässä maailmassa ollut. Särky päässäni toi mieleeni makuja entisestä elämästäni, kummallisimpana parsakeiton maun, joka oli yhtä järjetön kuin kesän pituus.
Ehkä ne olivat muistoja elävästä elämästä, kuolemattomasta ajasta, joka ei enää palaisi.
Minä jäin ajattomuuteen. Odottaisinko ajan loppuun asti autoa, joka ei tulisi ikinä? Jos se tulisi... Mihin se veisi?
Aika mateli hitaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti